Retkikunta: miehistön mielenterveys vaakalaudalla

Rakas retkikuntani,

Olen ollut teistä viime aikoina huolestunut. Emme ole edes päässet irtautumaan tuuliselta Helsinginniemeltä kun jo nyt huomaan teissä pitkän merimatkan mukaantuomia oireita.

Ei, en puhu keripukista.

Ei, en edes puhu syfiliksen mukaantuomista epämukavauustekijöistä.

Vaan sairaus jonka huomaan silmissänne on huomattavan paljon vakavampi; näette, se on mielen sairaus, ja sitä ei tervalla ja sulfaateilla pystytä parantamaan. Eräs miehistömme jäsen näet väittää pystyvänsä lentämään.

Tiedän että olette jo puhuneet asiasta keskenänne, ja osa teistä on vetänyt jo omat johtopäätöksensä. Mutta haluan tehdä erittäin selväksi jo tässä vaiheessa että en aio sietää moista puhetta oman miehistöni keskuudessani; me vedämme yhtä köyttä tämän matkan ajan, ja jos joku aikoo tehdä syytöksiä puoleen tai toiseen, olkoon se sitten minä.

Vihkiytymättömille kerrottakoot että syytös koskee sitä onko Juliana noita vai ei. Ja Jumalan kaikkinäkevän silmän alla minun on pako myöntää että monet asiat puhuvat sen puolesta:

1) Hän väittää osavansa lentää
2) Hän vangitsee ihmisten sielut camera obscura -laitteellaan
3) Hänen keltaiset vankkurinsa liikkuvat ilman hevosten vetoapua

Silti: retkikunnallamme ei ole mitään tilaa yliluonnollisille uskomuksille tai vanhoihin taruihin perustuviin pelkotiloiihin; meidän matkamme tapahtuu tieteen ja edistyksen nimessä joten noitapuheet loppuvat nyt.

Niin, siis paitsi jos joudumme alkuasukasheimon vangiksi jotka puolestaan noituu meidät. Silloin, ja vain silloin - jos Juliana sittenkin osoittautuu noidaksi - hän voi pelastaa meidän yliluonnollisilla voimillaan tilanteesta.

Mutta siihen saakka ei sanaakaan tästä aiheesta enää!

Syön tänä iltana illalliseni yksin kirjastossa, ja rangaistukseksi saatta kuurata kuunarin kannen. Sitten kun se valmistuu.

Isällisesti teidän,
Retkikunnan johtaja
Casper G. Stroemman