Rakkaat retkikuntaveljet

On kulunut viikko lähdöstäni, joka tapahtui synkkyyden vallitessa johtuen teidän minuun kohdistamistanne julmista epäilyksistä ja syytöksistä. Oli hetkiä jolloin jopa itse epäilin mieleni vakautta, ja jouduin useasti kysymään Jumalalta onko paholainen viimein saanut minusta otteen.

Lopulta päätin, huolimatta teistä rakkaat veljeni, lähteä. En ole teille katkera enkä syytä teitä tietämättömyydestänne. En kutsu teitä pelkureiksi, vaikka hetkittäin sellainenkin alhainen ajatus on mieltäni saastuttanut. Ymmärrän, että uuttajanoavankin miehen mieli on kuitenkin kyvyiltään naisen mieltä vaatimattomampi, enkä siitä moiti teitä, sillä se lienee Jumalan vallassa. Olen antanut teille anteeksi, tämän haluan teidän tietävän.

Olen siis saapunut Amerikkaan. Lentäen, rakkaat veljeni. Tiedän millaisia tunteita tämä teissä herättää mutta vannon puhuvani totta. Vielä suuremman tunteiden kuohun teissä aiheuttanee tieto, etten suinkaan ole saapunut tälle uudelle mantereelle ensimmäisenä. Olen saanut huomata, että ajatus siitä että onni ja rikkaus löytyvät juuri täältä, on asunut monien mielessä ja kuten näistä kuvista näette, moni muukin on niitä tullut täältä hakemaan.

Viikon olen nyt odottanut kuunarianne saapuvaksi. Joka päivä näen monien laivojen lipuvan rantaan lastattuna täyteen odotusta rikkaudesta ja uudesta alusta. Mutta teitä en näe, rakkaat veljeni. Toivon, ettei Jumala ole kääntynyt teitä vastaan ja aiheuttanut matkallenne vastoinkäymisiä jollaisia en uskalla edes ajatella. Toivon, että vielä saavutte tänne terveinä ruumiltanne ja mieleltänne.

Teidän,

Juliana S.M. Harkki