Retkikunta: Nyt saa riittää

Retkikuntani,

Taisimme karistaa ruotsalaiset kannoiltamme, tai ainakaan en voi enää kuulla niiden iloista puheensorinaa. Onhan tietenkin mahdollista että he päästivät meidät pakoon säälistä, mutta ajattelin kuitenkin lokikirjassamme mennä ensimmäisellä vaihtoehdolla. Yksi koirista ehti kuitenkin pissata Iljan jalalle ennen kuin hän ehti laskea havunneulasista ja kaarnasta leivotun kakun maahan. Se laskettakoot tappioksi. Tosi ikävää että jouduimme vielä polttamaan Iljan housut ennen lopullista perääntymistä.

Olen ensimmäinen myöntämään että tämä tihkusaade ei ole omiaan nostamaan mielialaamme. Lisäksi tämän harvaanasutun maan syrjäisiä seutuja kolutessa joudumme vielä kulkemaan sen syrjäisimpiä metsäteitä. Jotkut teistä viheltelevät Kwai-joen siltaa. Se ei mielestäni ole nyt edes hauskaa. Onneksi aamu näyttäisi sarastavan.



Miehistöni, missä retkikunnallamme alkoi mennä asiat pieleen? Oliko se siinä vaiheessa kun kaadoin ne saarnit kaupungin puistosta? Tai se kun ensimmäinen kuunarimme upposi Halkolaituriin? Vai se kun astuimme väärään autolauttaan ja päädyimme Ruotsiin Saksan sijaan? Lyön vetoa että suuret tutkimusmatkailijat eivät kohdanneet tällaisia vastoinkäymisiä!

Oli miten oli, syyllisiä on turha etsiä. Ookoo, no teknisesti ottaen syyllinen olen kai minä, ottaen huomioon että olen retkikunnan johtaja. Mutta tämä matelu saa nyt riittää. Emme voi elää pakolaisen elämää vieraassa maassa – meidän on pakko ryhdistäytyä!

Miehistöni, oikeastaan näen tähän vain yhden ratkaisun. Jos Ruotsi ei ota meitä vastaan avosylin meidän on pakko vastata samalla mitalla – tämä tarkoittaa sotaa!

Ei kun oikeasti tarkoittaa. Superkasin retkikunta julistaa täten sodan Ruotsia vastaan!

Olkoon retkikuntamme voittoisa!
Amiraali
Casper G. Stromman

PS. Julistin myös itseni amiraaliksi tunnekuohun vallassa. Toivottavasti tämä ei haittaa ketään.