Retkikunta: Tuulta purjeisiin

Retkikuntani!

Kirjoitan taas teille liikutuksen pala kurkussani. Moni teistä ei varmaan ikinä uskonut tätä päivää koittavan, mutta nyt se on tapahtunut. Retkikuntamme on päässyt liikkeelle. Matkamme on alkanut.

Aamu alkoi kirkkana ja kylmänä. Kävellessäni aamulla Superkasille minut valtasi hetkittäin haikea mieli katsellessani miten lehtien tiputtua puut ovat paljastaneet mustat luurankonsa. Mieleni sinisyys ei kuitenkaan johtunut tästä jokavuotisesta luonnonilmiöstä vaan siitä että päinvastoin kun puiden lehdet meidän lähtömme on lopullinen. Me emme tule palaamaan Castreninkadulle.

Olin jättänyt Hiacen Suuperkasin eteen yöksi, ja siihen oli tietenkin ilmestynyt parkkisakko yön aikana. Normaalisti tämä olisi saanut sappeni kiehumaan, mutta tänään se sai mieleni kirkastumaan. Nähkäät, koska lähtömme todellakin on lopullinen sakkolapuista ei tarvitse välittää. Parkkipirkot menkööt itseensä. Käynnistin moottorin.

Uljas kaljaasimme ei suinkaan lähtenyt ensi yritykselle käyntiin, mutta hehkutuksen jälkeen se alkoi käydä epätasaisesti sinistä savua tupruttaen. Tämä sai miehistössä raikuvat aplodit aikaiseksi, ja dieselmoottorin epätasainen nakutus kuulosti korvissani melkeinpä seireenien laululta. Olin yön aikana tapaillut Superkasi-sinfonian ensi säkeitä, ja miehistän avustuksella yhteislaulu raikasi korkealle yli aamuisen Kallion kattojen.

Sitten ahtauduimme pakuun ja lähdimme liikkeelle. Minä tartuin ruoriin; ohjaamossa matkusti minun lisäkseni miehistön luottohenkilöt ylimatruusi Peki ja navigaattori Partakarjalainen. Tunnelma oli korkealla. Ahoi! Täältä tullaan Amerikka.

Arvaamattomasti tunsin kuitenkin nyt vatsassani outoa liikehdintä? Niinpä niin - kaikessa lähtöhässäkässä aamiainen oli jäänyt väliin. Ylimatruusin ja Navigaattorin kanssa käydyn neuvonpidon jälkeen tulimmekin siihen tulokseen ettei kukaan meistä ollut syönyt aamiaista! Voi herttanen sentään!

Käänsin siis aluksemme keulan heti seuraavassa riteyksessä kohti Tullinpuomin Shelliä missä nyt kirjoitan tätä lokikirjaa. Ostin koko miehistölle texaspullat ja kaffet.


Pulla on hyvää. Meillä ei ole kiire mihinkään nyt kun olemme päässeet liikkeelle. Pekkakin voitti juuri kuusi euroa hedelmäpelissä! Voi kuinka jokainen matka voisi olla näin onnistunut!

Koira haudattuna?

Matti "Puu ja kuori" Riikonen

Matin uuden kodin remontti on nyt jatkunut niin pitkään että paikallislehdet kirjoittavat jo siitä juttuja. Ja jos edellisessä bloggauksessa näimme Matin hieman Village People-tyyppisessä moottoripyöräpoliisin roolissa niin tässä hän on ihan rehellisesti rakennustyömies.

Matti "the cool cat" Riikonen

Mosambikissä taittavat kuulema aurinkolasit silmillä - kyllä pohjolanpoikakin osaa olla rennosti atk-töidensä ääressä. Kuvan valheellista asetelmallisuutta korostaa sytyttämätön tupakka, jos ei baarimikotkaan enää kärsi huonosta sisäilmasta niin miksi nelisilmäisten ystäviemme pitäisi? Jäämme odottelemaan kuvaa "ironinen biker" -tyylistä.

Lady Liberty 19.10.2007

Hyvää? 10? Arvostelut pahasti myöhässä? Joo, joo ja joo!

Viikon kenkäkauppa

Ville Valo?

Viikon hevostaulu

Tämä paha poika nähtiin myynnissä kirpputorilla Raumalla. Ja kuten jokainen aloitteleva taiteilija tietää niin tärkeintä on ettei myy itseään liian halvalla.

Retkikunta: varustelu alkakoon!

Rakas miehistöni,

Kirjoitan teille liikutuksen vallassa. Nyt, vihdoinkin, monen kuukierron jälkeen minun on ilo ilmoittaa teille että meillä on vihdoinkin kelpo kulkuneuvo!

Niin – minullehan tuli ilmestys unessa missä demoni, tarkoitan siis Juliana, käski meidän ostaa vuoden '68 Volkswagen Kleinbussin ja ajaa sille Hankoon. Mutta tiedättekö hei mitä Kleinbussit nykyään maksavat? Ne ovat kuulkaa keräilykamaa nykyään, enkä minä ole tehty rahasta. Olkoonkin että minulla on se jalopuinen rasia hytissäni missä pidän kultadublooneja, sikaareita ja lampaansuolesta valmistettuja kondomeja, niin silti. Sensijaan ostin meille vanhan Hiacen:



Juu juu, tiedetään, ei se ole mikään kuunari. Ei se edes ole vanha volkkari. Mutta siinä on hyvässä kunnossa oleva naftamotti ja vaan ihan vähän ruostetta helmassa, joten tällä ajaa vielä monta tuhatta kilometriä. Ajetaan se vaikka Gibraltarille, myydään Afrikkaan ja niillä rahoilla ostetaan sitten se kuunari! Iberian niemimaalla tehdään sitäpaitsi hyviä, merikelpoisia aluksia.

Alunperinhan meidän piti lähteä tänään aamulla, mutta nyt siirräämme lähtöä kahdella päivällä, koska kulkuneuvomme on varusteltava!

Aikaisemmin olin ajatellut että ottaisimme harppuunoita mukaan jotta olisimme voineet ampua niillä hylkeitä, mutta se tuntuu liian vaivalloiselta. Sen sijaan otamme nyt mukaan pieniä puunuijia. Niillä voimme talvella nuijia pieniä pörröisiä kuutteja kun ne kurkkaavat hengitysaukoista ylös, se on kuulkas helppoa kun mikäkin.

Lisäksi auton takaosa varustellaan riippumatoilla. Vähän ahdastahan siellä tulee kaikkien bunkata, mutta olen varma että matkamme päämäärä mielissänne pienet epämukavuudet eivät varmaankaan haittaa. Sitäpaitsi näyttäisi siltä että suurin osa Superkasin miehistöstä on jo amerikanmaalla, joten ei siellä nyt niin ahdasta tule.

Mitä tulee henkilökohtaisiin varusteisiin kehottaisin maltillisuuteen, koska aiomme pysähtyä Rostockin Lidliin ostamaan bissee, ja sille täytyy jättää tilaa. Taas kerran - ajatelkaa vaikka että olette A-team. Nekin mahtuivat yhteen kämäiseen pakuun eivätkä juurikaan valittanut.

Retkikuntamme alussa peräänkuulutin myös ampumataitoista väkeä villieläinten varalta. No, niistäkään ei nyt taida olla vaaraa, joten nyt tarvitsisimme pikemminkin hitsaustaitoisia miehistön jäseniä jotka pistäisi Hiacen helmat kuntoon. Olisihan se kiusallista jos virkavalta puuttuisi aluksemme etenemiseen.

Ja mitä tahansa teette, niin älkää herran tähden unohtakaa niitä lampaansuolesta tehtyjä kondomeja. Nähkää, matkan varrella tulemme kohtamaan alkuasukkaita, ja minähän en aio katsoa vierestä kun retkikuntani leviittää kuppaa ja syfilistä ympäri eurooppaa. Siis en todellakaan aio.

Teidän,
Retkikunnan johtaja,
Casper G. Stroemman

UUSI SUPERKASILAINEN: SAMI

Syksy vei rannoilta rapparin ja lihoo linnassa hanslankari, mutta meilläpä on uusi ukko! Sami Saramäki aloitti tänään Superkasilla puurtamisen palattuaan Japanin komennukseltaan! Koko Superkasin porukka toivottaa uuden jäsenen lämpimästi tervetulleeksi.

LAND I SIKTE!

Rakkaat wanhan mantereen kolleegani, en tiedä tohdinko edes yrittää kuvailla minkä sanoinkuvaamattoman ylpeyden ja puhtaan jumalisen onnen kynsissä riutuu sieluni tätä kirjoittaessani. Tyydyn siis raportinomaisesti saattamaan tietoonne vain kaikista konkreettisimmat, käsinkosketeltavimmat, tosiseikat:

Tässä kirjoittaa Mies Joka Löysi Maareitin Amerikkaan!

Vähääpä aavistin viimeksi kuluneen viikon loppupuolella, kun vähin äänin poistuin joukostanne, vain varusteista vaatimattomimmat mukaani pakattuani, mikä olisi tiedustelumatkani tulos.

Kauan taivalsin, lopulta kuin horkassa - nimeäni tuskin muistamatta (se on muuten Jallu), yli pitkien siltojen ja halki, niin maallisesti kuin henkisestikin, karun Houkutusten Kaupungin joka näyttäytyi minulle kuin uni. Vasta Amerikan taaimmalle rannalle päästyäni käsitin mikä tosiasiallinen maantieteellinen sijaintini on. Olin nimittäin jalkojeni juuresta löytänyt jotakin jonka oli muuttava käsitykseni siitä missä kohtaa Maata nuo vatimattomat, goretexiin verhotut apostolinhevoseni seisoivat - tai edes minkälaisella, mitkä maantietelliset suhteet omaavalla sellaista! "FAT FREE JUJUBES, Made by Farley's & Sathers Candy Company, Round Lake... MICHIGAN"! Olin saapunut - tietämättäni - Pohjoisamerikan vastaperustettuihin Yhdysvaltoihin!!! Pyyhin pölyn ja noen kompassistani, ja totesin vielä tuon erehtymättömän koneen takaamalla, vankkumattomalla varmuudella: kyllä - Pitkä Silta oli minut vienyt yli valtameren, vielä äsken maailman laitaan jatkuvaksi luullun Atlantin. Ja sen jälkeen olin vaeltanut Uutta Mannerta jo tunti- ellen päiväkausia. Liian uupuneena palatakseni itäiselle rannikolle, kasvot kohti Äiti-Europaa kulkien, ja sinne asumukseni sokkelin valaakseni, päätin jäädä aloilleni ja perustaa niin asumukseni kuin Uuden Elämänikin tälle niemenkärjelle jonka olen ristinyt Kaliforniaksi.

Ilon valtaamana, mutta kuitenkin joukkoonne takaisin kaihoten, kerron teille myös: olen löytänyt, nyttemmin osaksi Wanhaa todistetulta, uudelta mantereelta pioneeriyhteisön - ryhmän likimeidänkaltaisiamme, Lutherin uskon tunnustavia "luovia" Suomesta - jotka ovat ottaneet minut joukkoonsa kuten veljensä ja arvoisensa, ja jakaneet kanssani kaiken tähänastisen uudisraivaajatyönsä hedelmän. Vuorostani olen sitoutunut, kuin verivalan tehneen pakanan lailla, työlläni leiviskäni täyttämään, jotta talveksi saamme (kyllä: "he" ja "minä" ovat jo kuin yhtä; "me") polttopuuta, päreitä joiden kajossa kirjoittaa ja traaniä lyhtyihimme. (Juurekset ostamme intiaaneilta.)

Päivänä jona tänne saavutte tulee teitä siis uudellekin mantereelle päästyänne edelleen olemaan yksi vähemmän - Minä, nöyrin allekirjoittanut. Mutta tietäkää silti: vaikka saapuisitte keskellä kylmimmän talven, riuduttavan puutteen, nälän ja keripukin vuodenajan, aina on teille tilaa tuvastamme löytyvä, lämmintä vällyä ja piisoninsilavaa maissilimpun pälle, kunnes punapuut on kaadettu, hirret vuoltu ja Uuden Maailman Superkasi asumisen ja työnteon vaatimassa valmiudessa.

Kynelten sumnentamin silmin...

Näkemiin!
-T.C.B.

P.S. Jos kirjeenne tavoittavat Kapteeni Pouskin, tuon vallattoman "lentäjän", kertokaa hänellekin saavutuksistani.

Retkikuntauutisia

Retkikuntani,

Heräsin eilen aamunkoitteessa ja kävelin reippain askelin aamukasteisen Helsingin läpi Halkolaiturille vain huomatakseni että se ostamani perkeleen kuunari makasi puoliksi uponneena pohjamudissa.

Paskan myivät.

Rohkea ei liene väite että retkikuntamme alkutaival on ollut yhtä tervanjuontia, joten en nyt jaksanut ottaa asiasta sen kummemmin 'pulttia' niin kuin maamies sanoisi. Päinvastoin, sytytin paskan palamaan ja liukenin vähin äänin paikalta. Onpa sitten edes journalisteillä jotain mistä kirjoittaa tässä kurjassa kyläpahasessa. Tuskin maltan odottaa että retkikuntamme pääsee irtautumaan tästä yhden hevosen kaupungista.

Niin, rakkaat retkikuntalaiset, huomaatte että näinkin vaikeina aikoina en suinkaan ole menettänyt toivoa. Ja mehän lähdetään sille retkikunnalle.

Seuraavaksi join itseni tukevasti humalaan.

Delirium valtasi minun ajoittain, mutta minun oli nähkääs pakko ajaa pois nämä epäonnistuneisuuden demonit päästäni. Jossain vaiheessa vaivuin rauhattomaan uneen, ja silloin näin vision:


Aivan oikein. Tuo Amerikassa nykyään majaileva retkuntamme gasti tuli uneeni ja käski meidän osta vuoden '68 Volkswagen Kleinbussin joka maalataan retkikuntamme väreihin. Sen jälkeen ahtaudumme kaikki siihen, ajamme Hangonniemelle ja otamme Super Fast Ferryn Rostockiin.

Retkikuntani,
Näen teidät huomenaamulla kello kahdeksan.
Tai heti kun krapulani on hellittänyt.

Teidän,
Retkikunnan johtaja
Casper G. Stroemman

Japani palautti Jussi Superin

Superkasin Jussi palasi kokonaisena kotimaahan Tokion matkaltansa, jossa hän oli tervehtimässä Superkasin tulevaa jäsentä Sami Saramäkeä ja vaimoaan Rinnaa. Ohessa muutamia tunnelmakuvia tuolta Astroboyn luvatusta maasta! Oli siellä vilinää ja vilskettä! HUH!

Tässä mennään monoraililla kohti merestä vallattua täyttömaata. Aika Blade Runner maisemaa.



Kätevä liikenteen ohjaaja. Sami paikallisena kertoi että tästä on olemassa aivan ihmisen näköinen vahanukkeversiokin samalla toiminnolla.



Aistiväkivaltaa sadan jenin halpiskaupassa.



Jussin taivas! Mahtava kadunvarsibaari rautatiesillan alla, hyvällä tunnelmalla ja kylmällä oluella varustettuna. Ja mikä parasta, varrasvalikoima oli lähes täydellinen: Kanan nahkaa ja mureaa maksaa. Lisäksi tilattiin muutama suurehko grillattu mustekala! Täydellistä.



Samoilla kulmilla oli maailman pienin ja söpöin kakkukahvila nimeltään Hatti Kvnatti! Kivaa taideopiskelijameininkiä!



TOKIO ROCKS!