Kirjoittanut Bo Hager
Antakaapas kun kerron vähän itsestäni.
Vietin aina lapsuuteni kesät sanatoriossa Sveitsissä, niinkuin niin moni muukin tuttavapiirissäni. Tämä oli osittain perheeni sosiaalisesta asemasta johtuvaa, mutta vahempani uskoivat toisaalta myös että siitä voisi olla aidosti hyötyä perheelleni, semminkin kun kaikki sairastimme tuberkoloosia. Sanatoriokesät olivat mieleenpainuvia, ja muistelen usein niitä tänä päivänä aivan erityisellä lämmöllä. Tarjolla oli henkeäsalpaavia alppimaisemia sekä sirkeää vuoristoilmaa. Ja mihin tahansa katsoitkaan saatoit nähdä messinkisen sylkykupin.
Sanatorion lähimaastossa saatoimme tehdä pitkiä alppivaelteluita – isänikin oli usein mukana – ja vedimme keuhkomme täyteen eukalyptuspuilta tuoksuvaa vuoristoilmaa. Äitini oli ottanut tavakseen ottaa mineraalipitoisia kylpyjä, ja isäni siveli kaljuun päänlakeensa tutuksi käyneen lääkärin suosittelemaa radio-aktiivista vettä. Se oli nähkääs sen ajan tietämyksen mukaan paras tunnettu lääke kaljuuteen. Isäni huomasi tietenkin hyvin pian ettei se auttanut vaan päinvastoin sai hänen ikenensä vuotamaan verta, mutta siitähän me kaikki saimme hyvät naurut. Toivoin usein että kesät Sveitsissä ei ikinä loppuisi eikä tarvitsisi palata takaisin kotiin, joka minulle merkitsi vain harmautta ja yksitoikkoisuutta katkaistuna satunnaisella ruumiillisella kurituksella.
Eräänä näistä sanatorio-kesistä tutustuin Herr Hiedleriin. Herr Hiedler oli nuori lupaava taiteilija Itävallasta, ja hän teki kauniimpia kukka-akvarelleja mitä olin eläessäni nähnyt. Hän oli intensiivinen, mulkosilmäinen ja palavakatseinen mies. Herr Hiedler oli alunperin tullut sanatorioon parantelmaan skoliosistaan, mutta kauan senkin jälkeen kun se oli parantunut palannut joka kesä vangitakseen pensselillään täydellisen Edelweiss-kukan kankaalleen. Oravankarvaisen pensseli-arsenaali lisäksi hänellä oli myös laite mitä kukaan perheessämme ollut siihen mennessä nähnyt: kamera. Nykyään saatan jo naurahtaa lapsenomaiselle innostukselle minkä silloin tunsin, mutta teidän täytyy ymmärtää että pienelle pojalle se oli siihen aikaan jotain aivan taianomaista: laatikko jolla sattoi vangita kuvia todellisuudesta. Aloin viettää yhä enemmän aikaa Herr Hiedlerin seurassa, ja tämä näytti myös sopivan vanhemmilleni. Saivathan ne näin ollen mahdollisuuden käydä kahdestaan kabareessa ja tavernassa lähimmässä kaupungissa.
Herr Hiedlerin huoneessa oli aina hämärä ja hänen sylkykuppinsa oli aina ääriään myöten täynnä, vaikka henkilökunta tiettävästi tyhjensi sen joka päivä. Herr Hiedler näytti myös ottavan kuvausharrastuksensa tosissaan. Pystyn vieläkin muistamaan miltä raskas samettinen päiväpeite tuntui paljailla pohkeillani kun istuimme kahdestaan hänen sängyllään hänen näyttäessä minulle ranskalaisia alastontutkielmia dagerrotypioina. Kuvissa sorjat nuorukaiset olivat usein ottaneet jonkun antiikin Kreikan asennon, mutta olipa seassa myös kuvia ilkosillaan lentopalloa pelaavista nuorista neidoista. Saatan vieläkin joskus näitä kuvia muistellessani saavuttaa aivan erityiseen mielentilan.
Teimme myös usein Herr Hiedlerin kanssa pitkiä päiväretkiä ympäröiville vuorille, jolloin hän aina halusi näyttää minulle erilaisia luolia. Oi miten monta luolaa Herr Hiedler tiesikin sanatorion läheisyydestä! Meillä oli eväät pakattuna mukaan, ja sain silloin myös ensimmäistä kertaa elämässäni maistaa luolassa makeaa portviiniä. Se teki oloni ensin sekavaksi, sitten onnelliseksi ja lopuksi pahoinvoivaksi. Tämä sai aina Herr Hiedlerin piirteet synkistymään, ja hän vannotti minua etten kertoisi vahemmilleni tästä mitään. En totta puhuen uskonut että vanhempani olisi millään tavalla välittänyt tästä, mutta lupasin kuitenkin aina juhlallisesti koska halusin olla Herr Hiedlerille mieliksi. Tämä sai kun saikin hänet aina huojentuneeksi.
Kesän oli kuitenkin aina jossain vaiheessa loputtava ja kotiinpaluu oli väistämätön tosiasia. Kotona kylmät tuulet piiskasivat kaupunkimme yksinkertaisten rakennusten kuluneita julkisivuja ja ruskan hetkellisen väriloiston jälkeen itse luontokin tuntui aivan kuin luovuttavan, ja karisti kerralla lehdistön raskaan taakan pois harteiltaan. Kaikki joka jäi jäljelle oli puiden lohduttomat luurangot jotka näyttivät kurottelevan kohti matalana vyöryvää harmaata pilvimassaa. Isäni palasi entistä vähähiuksisempana takaisin toimeensa, ja äitini palasi sosiaalisiin ympyröihinsä joihin kuului bridgen peluu, hyväntekeväisyys ja sherryn juonti, mutta ei välttämättä jälkikasvun kanssa oleilu. Toki meille palkatun sisäkön tehtäviin kuului myös lapsenkaitseminen, mutta koska hän oli matalaotsainen tyttö maaseudulta en kokenut keskusteluja hänen kanssaan kovinkaan korkealentoisina. Luulenpa esimerkiksi ettei tämä maalaistollo ikinä ollut kuullutkaan kamerasta.
Kuukaudet kuluivat ja lumivaippa verhosi maan. Ensin raskaan märkänä, sitten loskaisen harmaana. Aloin enemmän ja enemmän toivoa että minullakin olisi kamera. Tuolla maagisella laitteella voisin herättää henkiin kesäisin tuntemani riemun ja maagisen tunnelman, ja se täyttäisi sen loputtumien synkkien päivien ketjun johon minut oli kahlehdittu. Sain toki käydä parhaita kouluja, opiskella latinaa ja oboen soittoa, mutta ne eivät samalla tavalla herättäneet nuoressa miehessä intohimoja kuin tämä pieni laatikko johon pystyi sulkemaan koko ympäröivän maailman.
Nyt teidän täytyy muistaa että kamera oli tähän maailmanaikaan aivan suunnattoman arvokas. Amerikkalainen Kodak Eastman Company pyysi perusmallistaan siihen aikaan saman verran rahaa kun Tsekkiläisestä automobiilistä, mikä oli meidänkin perheen suhteellisella varakkuudella enemmän kun mitä saatoin toivoa. Mutta minä halusin kameran. En uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi isäni kanssa, joten yritin varovaisesti kysellä äidiltäni kun hän sherryhöyryisenä tuli kotiin bridge-illasta.
– Voisinko.... aloitin.
Äitini katsoi minuun nopeasti ja horjahti sitten korkokengillään. Oliko hän kuullut kysymystäni? Äitini katsoi nyt itseään suoraan eteisen peilistä ja sanoi jotain, joka vaimentui tehokkaasti hänen sinikettupuuhkaansa. Hänen huulipunansa ei enää ollut niin tarkkaan rajattu kun lähtiessä. Pyysin häntä toistamaan vastauksen, jolloin hän löi minua korville nahkahansikkaallaan. Aloin itkemään joka sai matalaotsaisen taloudenhoitajamme rientämään apuun. Nyyhkytin hiljaa hänen mäntysuovantuoksuiseen, karkeaan essuunsa. Osittain koska korvaani punoitti, mutta osittain siksi että tiesin etten ikinä tulisi saamaan kameraa. Taloudenhoitajamme silitti hiuksiani ja kuiskutteli minulle hiljaa jotain mistä en saanut selvää hänen provensiaalisen murteensa johdosta.
Kului monta vuotta ja koko kamera-asia painui unohduksiin. Minustakin kasvoi voimistelun ja kylmien suihkujen ansiosta komea ja salskea nuorukainen joka tuskin enää tunnisti sitä tuberkuloosin riuhduttamaa lapsukaista joka olin ollut vain muutama vuosi aikaisemmin. Myös muodin tuulahdukset kääntyivät, ja perheeni rupesi käymään kesäisin Sveitsin sijasta Rivieralla. Äitini alkoholismi eteni tasaista vauhtia ja isäni menehtyi luusyöpään. Joskus ajattelin että näistä kaikista tapahtumista olisi mukava olla valokuvia, mutta poskeani kirveli vieläkin kun muistelin asiasta käytyä keskustelua. Minusta kehittyi sen sijaan taitava piirtäjä. Kun vielä sain kehuja tästä orastavasta taidoistani en pian osannut kaivata koko laitetta. Lennokas viivani oli minun tapani vangita ympäröivä maailmani.
Mutta niin vain aika kului ja tekniikka kehittyi, ja pian tsekkiläisen henkilöauton hinnalla sai ensin kymmenen, sitten kaksikymmentä ja lopuksi viisikymmentä kameraa jotka olivat ominaisuuksiltaan huomattavasti parempia kun se kömpelörakenteinen laatikko jota olin pienenä nassikkana pitänyt niin ihmeellisenä. Myös kaukainen Japanin kansa oli alkanut rakentaa näitä ihmelaitteita, ja niinpä minä vihodin marssin lähimpään kameraliikkeeseen ja ostin itselleni sellaisen.
Seuraavan vuoden aikana en tainnut koskea kynään kertaakaan. Harvat ystäväni olivat minusta huolissaan, ensisijaisesti siksi että minulle oli muodostunut tavaksi piirtää heistä hauskoja karikatyyreja illanistujaisissamme. Se nautti suurta arvostusta, mutta tapa loppui nyt kuin seinään. En voinut tajuta miten olin voinut tuhlata kaikki nämä vuodet erilaisten tekniikoiden hiomiseen ja impressioiden variaatioihin, kun kameralla ympäröivän todellisuuden saattoi vangita niin nopeasti, tarkasti ja mekaanisen luotettavasti. Ja kun harvat ystäväni kyllästyivät kuuntelemaan luennointiani kamerataiteen hienouksista, lopetin myös illanistujaisissa käynnin. Minulla oli tehtävä tässä elämässä.
Seuraavan vuoden ajan ahmin myös kuvausaiheista kirjallisuutta. Minulle tuli nimittäin hyvin pian kiusallisen selväksi että en suinkaan ollut niin luonnonlahjaakkuus kuvauksen alalla kun uskottelin itselleni, mutta ajattelin sen korjautuvan kovalla työllä ja opiskelulla. Ei ollut sellaista asiaa mitä en olisi kuvannut. Kuvasin kun isot tervalta tuoksuvat purjelaivat saapuivat satamaan. Kuvasin tuulessa heiluvaa, lipeältä tuoksuvaa pyykkiä. Maantiellä huristavia automobiilejä totta kai. Ja ennen kaikkea minua kiehtoi ihmisen keho. Minä halusin kuvata ihmisen kehoa.
Näette, kaikkein suurimman vaikutukseen minuun teki Leni Riefenstahlin valokuvat. Tapa jolla valo ja varjo kävivät kissa-hiiri-leikkiä hänen valokuvissaan, miten voimaakkaat, alastomat mies- ja naishahmot piirtyivät pilvetöntä taivasta vasten Neiti Riefenstahlin valvovan silmän alla. Halusin tuottaa yhtä hyviä kuvia. Mutta se oli vain puolet totuudesta. Halusin myös olla paikalla kun kuvat otettiin, olla sen absoluuttisen klassisen kauneuden lähellä sulkien sen pieneen kamerapesääni niin kuin linnunpoikanen voidaan sulkea kämmeneen.
Viehtymykseni klassiseen kauneuteen oli tietenkin ymmärrettävää, olihan edesmennyt isäni frenologian johtavia asiantuntijoita maassamme ja Franz Joseph Gallin henkilökohtaisia ystäviä. Niinpä lapsuudenkotimme oli aina täynnä mitä erilaisempia pääkalloja joita isäni oli hankkinut yöllisillä retkillään, ja näistä hän tapasi luennoida minulle tuntikaupalla opettaen minulle mikä kallonmuoto korreloi mihinkin henkiseen ominaisuuteen. ”Muista aina, poikani, että voit luottaa mulkosilmäisiin ihmisiin” hän saattoi sanoa minulle. ”Mulkosilmäiset ihmiset ovat luotettavia.”
Otin tavakseni kierrellä satamakortteleita kamerani kanssa missä kuvasin prostituoituja. Alussa maksoin heille muutaman kolikon kuvauspalkkiona, mutta saavutettuani luottamusta tämän ammattikunnan keskuudessa saattoi palkaksi pian riittää suurennettu hopeagelatiinivedos jonka olin kehittänyt pimiössäni. Sain tosin pettymyksekseni hyvin pian huomata etteivät prostutioidut olleet kovinkaan lähellä sitä klassista ihannetta mitä olisin halunnut kuvata. Muistattehan – minun estettinen tajuni oli Olympus-vuorelta kotoisin, ja nämä yön hengettäret eivät missään nimessä muistuttanut kanssasisariaan Peloponnesoksen niemimaalta. Satamaruusuni olivat usein kuhmuisia ja mustelmaisia lukuisten vaatekerrostensa alla, ja tämä sai valtavan surumielisyyden valtaamaan mieleni.
Mutta niin siinä sitten kävi että ystävystyin – ehkä hieman yllättäen – erään mulkosilmäisen prostituiodun kanssa, joka tunnettiin nimellä Agatha. Hänen maalainen murteensa muistutti hyvin paljon lapsuudenkotini taloudenhoitajan partta – asia joka tietenkin ensiksi kiinnitti huomioni hänessä. Minua kiehtoi hänen vankka rakenteensa ja kuhmurainen otsansa, mutta pian hänen sydämensä suuruus ja mielensä puhtaus teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Nuoresta iästään huolimatta Agathan silmistä kuvastui myös sanoinkuvaamaton viisaus, jonka vuodet kadulla olivat hänelle suoneet.
Agatha otti minut siipiensä alle. Näette, satamakorttelit ovat oma maailmansa, ja vaikkakin olen matkustellut kaukaisissa maissa ja kokenut myös epämukavuutta, satamat ovat aina oma maailmansa missä päin tahansa. Aloittaessani kuvaamisharrastukseni oli ollut pari täpärää tilannetta missä kameran menettäminen oli ollut vain ajan kysymys, mutta ystävyttyäni Agathan kanssa olin saavuttanut jonkinnäköisen koskemattomuuden, jopa siinä määrin että kun ulkomaalaiset humalaiset merimiehdet yrittivät ryöstää kultakelloani, apuun saattoi astua remmi ahtaajia jotka pitivät puoliani. Aloin viettää enemmän ja enemmän aikaa satamakortteleissa.
Pian huomasin myös viettäväni enemmän ja enemmän aikaa Agathan seurassa. Ensi alkuun saatoimme silloin tällöin ottaa lasillisen hänen vaatimattomassa ullakkohuoneessaan ja hellävaroen putsata lasinegatiivejä. Eikä aikaakaan kun aloin yöpymään Agathan luona. Tiedän toki mitä ajattelette; miten minunkaltainen, kunniallinen mies saattaa yöpyä likaisen prostituoidun luona? Voin kuitenkin kertoa että en suinkaan nähnyt tilannetta aivan näin mustavalkoisena. Ensinnäkin suhteemme oli puhtaasti platoninen – aivan niinkuin se olisi saattanut olla antiikin Kreikassa, muistutan. Minä saatoin luennoida tuntikaupalla valokuvataiteen ylemmyydestä ja Agatha kuunteli. Jotta hän olisi aina valmis kuuntelemaan minua aloin myös maksaa hänelle pientä ylläpitorahaa ettei Agathan tarvitsisi myydä itseään tuikituntemattomille miehille jotka eivät arvostaneet häntä niin kuin minä. Ja niinpä ajan myötä Agathasta tuli enemmän kuin ylläpidetty nainen. Agathasta tuli muusani.
No comments:
Post a Comment