Kiitospuheeni sarjakuvafestivaaleilla

Kirjoittanut Kasper ”Allstars” Strömman

Hyvä juhlayleisö,

Olen hyvin, hyvin liikuttunut tästä palkinnosta. Tosin tämä ei suinkaan ole ensimmäinen palkinto minkä elämässäni otan vastaan. Tästä tuleekin elävästi mieleen eräs toinen elämäni suurista palkinnoista.

Ollessani ala-asteella asuin lähiössä jossa sijaitsi ajalle tyypillinen lähiökauppa, K-kauppa Reimari. Tämä oli hyvin proosallinen, aaltopellillä verhoiltu yksikerroksinen rakennus, mutta sitä pidettiin kuitenkin jonkinnäköisenä kulmakunnan kokoontumispaikkana, ei vähintääkään siksi että siellä oli usein kahvitarjoilu. Silloin lapset saivat mehua ja viipaleen pullakranssia.

K-kauppa Reimarissa saattoi myös usein osallistua erilaisiin kilpailuihin. Joskus ne olivat margariinitehtaan järjestämiä, joskus leipomon tai vaikkapa paikallisen meijerin. Me lapset kulutimme usein aikaamme hakemalla kaupasta useita kymmeniä kilpailulomakkeita jonka jälkeen istuimme tuntikaupalla hiekkalaatikon reunalla täyttämässä niitä. Sen jälkeen kävimme toiveikkaina tiputtamassa nämä kupongit kaupan pieneen pahviseen kilpailulaatikkoon. Emme ikinä voittaneet mitään.

Paitsi eräänä päivänä.

Fazer leipomot oli tänä samaisena vuonna päättänyt ottaa tuotantoon Muffeli-nimisen keksipatukan. Saisin myöhemmin tietää että kyseessä oli aika suora kopio amerikkalaisesta Twinkie-barista, eli suklaalla päällystetty sokerikakkupötkö jossa hillosilmä, mutta siihen aikaan tämä oli jotain aivan uutta; näette siihen asti makein kaupassa myytävä makeinen oli ollut Pectus-pastilli, joka lapsille tarkoitti siihen aikaan samaa kuin savukkeet vankilakundeille. Koska kyseessä oli teknisesti kurkkupastilli kaikilla lapsilla oli siihen aikaan hyvin heleät äänet; tietenkin se saattoi myös johtua siitä että äänenmurros vasta siinsi kaukaisessa horisontissa. Satunnaisesti saatoimme tietenkin myös järsiä sokerijuurikkaita joita olimme salaa vanhemmiltamme istuttaneet uimahallin takaiseen metsikköön, mutta oli aina riskialtista tulla kotiin tukevassa sokerihumalassa suupielet mullassa. Rakkaat vanhempamme oli tietenkin valinneet olematta huomaamatta tätä, tietäen että pojat ovat poikia. Fazerin Muffeli-patukka oli kuitenkin tähän makeisilmastoon kuin tervetullut kevätsade.

Muffeli-patukan lanseeraukseen liittyi myös kilpailu, johon tapamme mukaan osallistuimme. Istuimme siis taas kerran 50 kuponkia henkeä kohden hiekkalaatikon reunalla täyttelemässä kupnkeja ratisevalla kuulakärkikynällä. Ratina johtui osittain kirjoitusfrekvenssistä, osittain siitä että kuulakärkikynän koneistoon tuppasi hiekkalaatikossa menemään hiekkaa. Keskenämme vallitsi veljellinen voitonhimo, ja vuorottelimme auttaaksemme Jannen pikkuveljeä täyttämään lappuja, koska hän ei vielä osannut kirjoittaa. Puhekin vesselillä vielä takelteli, mutta yhden sanan hän osasi: Muffeli! Tätä hän sitten toisteli kun hiljaa keskittyneenä täytimme lappusia. Muffeli! Muffeli! Me emme sanoneet mitään. Kaikki mikä kuului oli kuulakärkikynien ratina, jota voimisti pesubetonisten elementtitalojen kolkko akustiikka.

Emme jättäneet ainuttakaan kilpailulappua muille asiakkaille. Pieni pahvinen Muffeli-laatikko täyttyi ääriä myöden kupongeistamme.

Voisin nyt tässä vaiheessa väittää etten saanut unta seuraavana yönä enkä sitä seuraavanakaan, mutta se olisi liioittelua. K-kauppa Reimarissa kilpailut tulivat ja menivät, me täytimme kupnkeja emmekä ikinä voittaneet. Se tuntui olevan itse luonnonäidin järjestämä järjestely, ja hyväksyimme tämän mukisematta. Siirryimme seuraavaksi täyttämään Raision tehtaiden järjestämää Calvé-margariinikilpailua jossa pystyi voittamaan romanttisen matkan Pariisin kahdelle. Ymmärsimme tietenkin että vaikka voittaisimmekin olisi täysin mahdotonta että viisi hiekkaista pikkupoikaa lähtisi keskenään tälle sponsoroidulle viikonloppu-breikille, mutta purimme sinnikkäästi hammasta yhteen ja annoimme kynien sauhuta. Ja jos olisimme osanneet ranskaa olisimme todennäköisesti ajatelleet itseksemme: Cé la vie.



Kolme viikkoa myöhemmin äitini lähetti minut kauppaan hikinen viiden markan kolikko kädessä ostamaan itselleen lihapiirakan. Tämän tehtävän suoritin mielellään, antoihan se minulle mahdollisuuden ostaa samalla reissulla mehujään. Kaupassa jäin tuijottamaan kourassani olevaa kolikkoa. Joku väitti että lantissa komeilevan jäämurtajan kyljestä pitäisi saada selvää aluksen nimestä, mutta se oli mielestäni täyttä puppua. Siristelen aikani, ja kun nostin katseeni kolikosta näin kaupan ilmoitustaululta että olin voittanut Muffeli-kisasta T-paidan. Puristin kolikko vielä kovemmin. Kurkkua kuristi. Olin voittanut kilpailussa.

Kävelin kuin kuumilla hiilillä kaupan myyjän luo, joka ojensi minulle muoveissa olevan T-paidan. Hän hymyili ystävällisesti mutta välinpitämättömästi. Eikö hän kenties ymmärtänyt lahjan arvoa? En sanonut mitään vaan käännyin kannoillani ja juoksin kotiin. Unohdin ostaa lihapiirakan.

Kotona suljin huoneeni oven ja istuuduin jalat ristissä neulehuopamatolle. Halusin nauttia tästä hetkestä yksin ilman vanhempiani. T-paita oli valkoinen, kokoa XXL, ja siinä oli hieman tökerösti piirretty kettu sekä luonnolisesti sana MUFFELI. Kokeilin sitä päälläolevan paitani päälle. Paita oli aivan liian iso ja näytin siinä lähinnä Fazerin sponsoroimalta aavelta.

Äitini oli iloinen puolestani. Mutta vain iloinen, ei riemuissaan? Eikö hän ymmärtänyt miten monta tuntia niitä kuponkeja oli täytelty tämän epäsopivan vaatekappaleen saavuttamiseksi? Joskus minulla oli nimittäin itsekin vaikeuksia hahmottaa työn määrää. ”No siinähän on kivasti kasvunvaraa” äitini sanoi. Ymmärsin tietenkin itsekin että paita oli aivan luonnottoman iso kenelle tahansa perheessämme, jopa isälleni joka ei kuitenkaan ollut lyhyemmästä päästä. En kuitenkaan antanut tämän pikkuseikan lannistavan minua vaan viikkasin paidan nätisti T-paita-hyllyni paraatipaikalle enkä sen koommin käyttänyt sitä.



Kaksi vuotta myöhemmin olimme perheeni kanssa lomalla Kyproksella, jossa poltin ensimmäisenä päivänä olkapääni huolella. Äitini kohautti olkapäitään ja totesi minun saavan ihosyövän myöhemmin elämässä, joka oli mielestäni turhan pragmaattinen suhtautuminen jälkikasvun mahdolliseen hitaaseen menehtymiseen. Sain joka tapauksessa tämän seurauksena käskyn pitää T-paitaa päällä loppuloman ajan, myös uidessa.

Jättikokoinen Muffeli-paita oli kuin omiaan suojaamaan minua välimeren auringon tappavilta säteiltä. Oli jopa oudolla tavalla kiehtovaa polskia hotellin uima-altaassa puoliksi vaatetettuna. Illansuussa näin itseni vilaukselta peilistä. Hotellin henkilökunta ei ollut säästellyt klooria uima-altaassa ja silmämunani olivat oudon vaaleanpunaiset. Myös Muffelipaidan printti oli haalistunut pois kloorikylvyssä.

--------------------------------------

Rakas juhlayleisö. Tänä päivänä saattaisin jo sopia Muffelipaidan sisään jos se olisi vielä olemassa ja jos olisin puolet leveämpi kuin nyt. Tämän uuden palkinnon myötä en kuitenkin jää kaipaamaan sitä.

Tämä palkinto on minun Muffelipaitani.